Venäläisen yhteiskunnan suhteesta korruptioon

Henkilökohtaisen edun tavoitteleminen julkisessa tehtävässä määritellään korruptioksi. Myös hyvien liiketapojen rikkominen kuuluu korruption piiriin. Lahjoman otto ja anto ovat tunnetuimpia korruption muotoja. Korruptio on lähes kaikissa maissa määritelty rangaistavaksi teoksi rikoslaissa. Korruptiota voi esiintyä vaikka siihen kuuluvaa toimintaa ei olekaan määritelty rikoslaissa. Viime vuosina korruptiivisen käyttäytymisen tunnusmerkistö on laajentunut koskemaan myös tietoa ja tiedon hyväksikäyttöä. Tosiasioiden salaaminen ja perättömien tietojen esittäminen julkisessa keskustelussa ovat myös merkkejä yhteiskunnan korruptoituneisuudesta.

Lähtökohdat maan ulkosuhteille

Venäläisiä ei voi hyvällä tahdollakaan rinnastaa foinikialaisiin, joiden kanssakäyminen muiden kanssa perustui molemminpuoliseen etuun kaupankäynnissä. Ennen venäläisten ydinalueella ei ollut meriä, joiden takaa olisi voinut löytää kaukaisia vihollisia. Tästä syystä Venäjällä viholliset on perinteisesti löydetty yhteisön sisältä ja lähinaapureista. Plusmerkkinen viimeinen rivi venäläisten taseissa suhteissa muihin kansakuntiin ei ole perustunut molemminpuolisiin etuihin.

Venäjän hallintoperinne on Bysantin perua, jossa keisari oli ainoa lainsäätäjä, korkein lainkäyttäjä ja armeijan ylipäällikkö. Bysantin kukistuttua Venäjästä tuli sen perillinen. Moskovakeskeinen hallintojärjestelmä syntyi 1400-luvulla. Muiden alueiden liittäminen Moskovan alamaisuuteen tapahtui pakkotoimin. Yhteiskuntakehitys vuoden 1917 jälkeen jatkui samanlaisena. Puolue oli rajattoman yksinvallan edustaja. Se käytti valtaa vaaleilla valittujen edustuksellisten valtioinstituutioiden asemesta. Bysantti militarisoi sotilasmaanviljelijöiden avulla maaseudun. Oletettu ja myös todellinen ulkoinen uhka militarisoi koko Neuvostoliiton talouselämän.

Valtiollisen järjestelmän synty

Bysantin mallin pohjalle syntynyt Moskovan keskus alkoi vahvistua ja laajeta 1400-luvulta lähtien. Se liitti hallintojärjestelmänsä piiriin eri kansoja muodostaen perustan myös nykyiselle Venäjän valtiolliselle järjestelmälle. Maan suunnattomasta laajuudesta, luonnonvarojen rikkaudesta, maantie- ja viestintäyhteyksien kehittymättömyydestä johtuen sekä erilaisten paikallisintressien hallitsemiseksi Venäjä tarvitsi valtioinstituutioiden, armeijan ja kirkon lisäksi mekanismin, joka säilytti alueellisen eheyden. Puhdasoppisuus korvattiin suuremmalla sallivuudella asioiden hoidossa, koska se oli valtiolliselle yhtenäisyydelle eduksi. Sormien läpi katsomalla näki pidemmälle kuin paljain silmin. Siitä tuli myös maan tapa.

Valloitettujen alueiden ihmisten lojaalisuus ja maan eheys vaativat oman uhrilahjansa. Maailmassa ei ole ilmaista lounasta on myös venäläinen sananparsi. Hallinnossa henkilökohtaisen edun ajaminen on ollut sallittua vaikka se onkin ollut kiellettyä. Henkilökohtaisten etujen on kuitenkin oltava suhteessa suurempaan kokonaisuuteen. Jos varastaa valtiolta on varastettava kohtuuden rajoissa –periaate tunnettiin jo faaraoiden Egyptissä.

Maan hallittavuus ja koossapysyminen

Maailmanhistorian suurilla dynastioilla on aina kaksi ongelmaa. Yhtäältä laajentumiseen liittyvien sotien voittaminen sekä toisaalta valtakuntaan liitettyjen alueiden pitäminen maan yhteydessä. Venäjän ja Neuvostoliiton laajenemisessa oli yhtäläisiä piirteitä Kaukasiassa, Keski-Aasiassa ja Euroopan puoleisissa osissa. Noilla alueilla marssijärjestys oli aina sama: sotaväki ensin, sitten kauppiaat ja muiden venäläisinstituutioiden edustajat.

Siperian valloitus on poikkeus. Siinä kauppiaat menivät ensin, sotaväki ja venäläisen yhteiskunnan muut edustajat tulivat perässä. Se tapahtui kuin Pohjois-Amerikan valloitus, mutta toisen suuntaan - lännestä itään. Siperian retkellä venäläisistä löytyy myös foinikialaisten piirteitä. Merikin löytyi Beringin salmesta. Alaskasta luopuminen 1869 ei ollut Bysantin perinnön häpäisemistä, minä sitä on pidetty, kun muualla on jouduttu luopumaan pyhään Venäjään liitetyistä alueista.

Kansalaisten lojaliteetti Venäjällä

Voimankäytöllä liitettyjä alueita piti hallita myös aikoina jolloin ei ollut nykyaikaista viestintäteknologiaa. Mitä pidemmät välimatkat, sitä tärkempää oli jonkinlaisen keskinäisen luottamuksen synnyttäminen valloitetuilla alueilla. Historian suurvallat eivät ole olleet kansalaisyhteiskuntia. Kansalaisten ja valtion yhteiset edut synnyttävät lojaliteetin kansalaisyhteiskunnissa. Poikkeuksiakin on. Tsingis Kaanin luoma hallintojärjestelmä tarjosi yksilöille sateenvarjon tapaisen suojan taistelevien ruhtinaskuntien sotajoukkoja vastaan. Siksi mongolien luoma järjestelmä kesti niin pitkän ajan Volgan ja Keski-Aasian alueilla.

Sen sijaan sitä kahdensadan vuoden jaksoa, jolloin venäläisten asuttamilla alueilla hallitsi Tsingis Kaanin järjestelmään kuuluva tataarihallinto, käytetään perusteluina voimankäytölle ja muiden kansojen liittämiselle Venäjän osaksi. Neuvostoliiton loppuajan avoimuuspolitiikan aikaa lukuunottamatta Venäjän Federaatioon ja Neuvostoliittoon kuuluvilla vähemmistökansoilla ei ole ollut oikeutta kyseenalaistaa omien alueidensa historiankirjoitusta. Kun avoimuus puuttuu yhteiskunnan menneisyydestä keskusteltaessa, ei ole myöskään edellytyksiä lojaliteetin kehittymiselle valtiota kohtaan.

Yhteiskunnan katharsista kaivataan

Neuvostojärjestelmän viimeisinä vuosina ja välittömästi sen romahtamisen jälkeen Venäjän ja IVY-maiden johtajat puhuivat lähimenneisyydestään aivan eri tavallla kuin aikoina, jolloin neuvostoajan tapaa keskustella ja tiedottaa asioista kukaan ei halunnut asettaa kyseenalaiseksi. Näyttää siltä, että mitä pidemmälle aika kuluu, sitä samankaltaisemmaksi NL-järjestelmän kanssa ja avoimuudelle vihamielisemmäksi muuttuu IVY-maiden politiikka. Tässä asiassa Kreml kilpailee johtoasemesta Uzbekistanin ja Turkmenistanin kanssa.

Venäjällä oli historiallinen ”tilaisuus” maan poliittisen järjestelmän muuttamiseen. Kuitenkin maa on palaamassa ylhäältä alas johdettuun ”pyhän synodin” hallintomekanismiin. Venäjän kehityksessä hegeliläinen valtioihanne, avoimuuspolitiikka ja lojaliteetin syntyedellytysten luominen eivät kuulu Kremlin keinovalikoimaan. Käytettävissä olevan sotilasvoiman korostaminen ja pyrkimys jälleen suurvalllaksi ovat päivittäisiä uutisaiheita mediassa. Sekä ulkomaiseen että kotimaiseen kritiikkiin suhtaudutaan hyvin kielteisesti. On muistettava että kiritisoijien joukossa on myös Venäjälle lojaaleja ja venäläisyyteen positiivisesti suhtautuvia ihmisiä, jotka näkevät asiat vain eri tavalla.

Ulkomaiden rooli muutoksessa

Venäjän sisäisen kehityksen ja maan ulkoisten sitoumusten välille on kehittymässä samanlainen ristiriitatilanne kuin 1970-luvun puolenvälin ihmisoikeuskysymyksessä. Avoimuuspolitiikka on de-facto kriminalisoitu lainsäädännössä. Tuloerot Venäjän sisällä kasvavat ja ihmiset eriarvoistuvat. Tyytymättömyyttä julkisesti ilmaisevat ihmiset ottavat elämässään kohtuuttomman riskin.

Venäjän johdon ja ulkomaisten avustusohjelmien rintamat korruptionvastaisessa taistelussa eroavat toisistaan. Vastakkain on autokraattisuus ja avoimuuspolitiiikka. Tarvitaan yhteinen tavoite. Se edellyttää kummaltakin osapuolelta oman integriteetin hallintaa. Venäjän korruptionvastaista toimintaa voitaisiin parhaiten edistää näyttämällä tuloksia ulkomaiden omasta korruptionvastaisesta toiminnasta. Silloin myös Venäjä olisi jakamassa avoimuuspolitiikan hedelmiä. Nykyiset ulkomaiset korruptionvastaiset ohjelmat Venäjällä tuovat mieleen entisajan häpeäpaalut kirkkojen edustoilla. Bysantin perinteessä ei ole ollut koskaan sijaa lukkarikoulujen menetelmille...